Ylisukupolvisista taakoista - kohti kevyempää, omannäköisempää elämää

Kaikki se, mitä kannamme mukanamme, ei ole saanut alkuaan meistä. Perheissämme kulkee sukupolvelta toiselle erilaisia uskomuksia, tunteita, toiminta- ja reaktiomalleja sekä selviytymisen tapoja, jotka ovat syntyneet aiempien sukupolvien vaikeiden elämänkokemusten seurauksena. Monesti pohjalla on koettu turvattomuus, yksin jääminen, häpeä, köyhyys, sota, päihdeongelmat tai jatkuva pärjäämisen pakko. Nämä ovat jättäneet jälkensä paitsi niitä kokeneisiin, usein myös heidän lapsiinsa ja seuraaviin sukupolviin. Kunnes joku katkaisee ketjun.

Lapsena opimme ympäristöstämme paljon sellaista, mitä ei välttämättä koskaan sanota edes ääneen (usein tosin paljon myös sanojen kautta!). Olemme saattaneet oppia, että tunteita ei ole hyvä (= turvallista) näyttää, että toisiin ei voi luottaa; että täytyy olla kiltti ja huolehtia (vain) muista tai että omia tarpeita ei kannata ilmaista, sillä niihin ei kuitenkaan vastata. Olemme saattaneet alkaa kantamaan vastuuta vanhempien / sisarusten hyvinvoinnista tai yrittäneet omalla toiminnallamme "pitää perhettä tasapainossa". Olemme saattaneet tehdä itsestämme mahdollisimman näkymättömän ja huomaamattoman, josta ei ole vaivaa kenellekään. Nämä opitut tavat ja toimintamallit voivat pitkään tuntua siltä, että 'minä nyt vain olen tällainen', olen aina ollut…kunnes omat tarpeet ja tunteet alkavat huutaa olemassaolollaan erilaisten kerrosten alta. Oma, todellinen 'minä' / identiteetti, kaipaa tulla näkyväksi.

Ylisukupolvinen taakkojen siirtyminen ei tietenkään tarkoita, että kaikki elämämme vaikeudet ovat periytyneet suoraan / pelkästään muilta. Olemme aina myös omien valintojemme, temperamenttimme ja muun ympäristön muovaamia. Joskus voi kuitenkin olla hyvä (ja vapauttavaa!) pysähtyä kysymään: Mistä jokin tapa olla, tuntea tai selviytyä on peräisin? Onko tämä todella aitoa minua – vai olenko oppinut kantamaan jotakin, mikä kuuluu (/kuului alun perin) jollekin toiselle? Miten voisin oppia tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitani ja tarpeitani niin, että eläisin enemmän omaa - ja omannäköistä- elämää? Että aito minäni saisi enemmän tilaa olla ja hengittää?

Kun opimme tunnistamaan yhteyksiä oman toimintamme ja edellisten sukupolvien selviytymis- / toimintatapojen välillä, se saattaa herättää monenlaisia tunteita; vihaa, pettymystä ja surua. Se kaikki kuuluu asiaan. Usein asioiden syy-yhteyksien ymmärtäminen tekee tilaa myös myötätunnolle. Entä jos isovanhempi ei osannut lohduttaa, koska hän ei ollut saanut itse myötätuntoa ja lohdutusta osakseen? Entä jos oma vanhempi vaati liikaa, koska hän oli itse oppinut, että elämässä pärjää vain olemalla vahva? Se ei -automaattisesti- helpota meitä (olemmehan kokeneet sen mitä olemme ja jääneet vaille asioista, joita meille olisi kuulunut), mutta saatamme saada kuitenkin uuden näkökulman. Ja se taas saattaa auttaa meitä päästämään irti. Se, mikä aiemmin on näyttäytynyt vain kylmyytenä, kontrollina tai etäisyytenä, voi saada uudenlaisen merkityksen. Entä jos kyseessä onkin ollut kykenemättömyys, avuttomuus, pelko, riittämättömyydentunne? Tämä voi herättää uudenlainen myötätunnon myös itseämme kohtaan. Miten mekään olisimme voineet osata (erilaisia asioita), jos emme ole saaneet siihen riittäviä eväitä? Voimme kuitenkin alkaa opetella.

Koska yleensä olemme perineet aiemmilta sukupolvilta myös hyviä asioita, - toimintamalleja ja periaatteita, myös ne ansaitsevat tulla enemmän näkyviin -ja valokeilaan. Silloin, kun kärsimme haitallisten toimintamallien alla, yleensä näkökenttämme kapeutuu ja näemme vain huonot asiat. Ylisukupolvisen taakan tunnistaminen voikin auttaa erottamaan myös sen, mikä ansaitsee tulla säilytetyksi yhtä lailla kuin sen, mistä on aika luopua.

Vaikka itsensä 'kuoriminen' esiin monenlaisten kerrosten alta kysyy usein työtä - ja vielä kerran työtä (sekä yleensä enemmän tai vähemmän 'verta, hikeä ja kyyneleitä'!), voimme kuitenkin alkaa opetella suhtautumaan itseemme lempeämmin, tunnistamaan tarpeitamme enemmän, ilmaisemaan aitoja tunteitamme, asettamaan rajoja, vastaanottamaan apua ja antamaan myös ympärillämme oleville (lapsillemme, puolisoillemme, nykyisen perheemme jäsenille…) jotakin sellaista, mitä itse emme ole aikanaan saaneet ja mihin emme ole saaneet edes mallia. Kaikki tämä vaatii opettelua ja valintoja -ja yhä uudelleen tehtyjä valintoja- kuin myöskin omien virheiden myöntämistä. Se on kuitenkin vaivan arvoista. 💛