Ylisukupolvisista taakoista - kohti omannäköistä ja keveämpää elämää
Mietitkö joskus, miksi elämä on aina vain jotenkin raskasta ja tuntuu puurtamiselta? Siitäkin huolimatta, vaikka olisit 'käsitellyt' asioita ja opetellut hidastamaan, niin aina uudelleen palaat jaksamattomuuteen?
Kyse voi olla myös sukupolvelta toiselle periytyneistä malleista, jotka ovat usein syvään juurtuneita.
Kaikki se, mitä kannamme mukanamme, ei ole lähtöisin meistä. Perheissämme kulkee sukupolvelta toiselle monenlaisia uskomuksia, tunteita, toiminta- ja reaktiomalleja sekä selviytymisen tapoja, jotka ovat syntyneet aiempien sukupolvien vaikeiden elämänkokemusten seurauksena. Monesti pohjalla on koettu turvattomuus, yksin jääminen, häpeä, köyhyys, sota, päihdeongelmat tai jatkuva pärjäämisen pakko. Nämä ovat jättäneet jälkensä paitsi niitä kokeneisiin, usein myös heidän lapsiinsa ja seuraaviin sukupolviin. Kunnes joku katkaisee ketjun.
Lapsena opimme ympäristöstämme paljon sellaista, mitä ei välttämättä koskaan sanota edes ääneen (usein tosin paljon myös sanojen kautta!). Olemme saattaneet oppia, että tunteita ei ole hyvä (= turvallista) näyttää, että toisiin ei voi luottaa; että täytyy olla kiltti ja huolehtia (vain) muista tai että omia tarpeita ei kannata ilmaista, sillä niihin ei kuitenkaan vastata. Olemme saattaneet alkaa kantamaan vastuuta vanhempien / sisarusten hyvinvoinnista tai yrittäneet omalla toiminnallamme "pitää perhettä tasapainossa". Olemme saattaneet tehdä itsestämme mahdollisimman näkymättömän ja huomaamattoman, josta ei ole vaivaa kenellekään. Nämä opitut tavat ja toimintamallit voivat pitkään tuntua siltä, että 'minä nyt vain olen tällainen', olen aina ollut…kunnes omat tarpeet ja tunteet alkavat huutaa olemassaolollaan erilaisten kerrosten alta. Oma, todellinen 'minä' / identiteetti, kaipaa tulla näkyväksi.
Ylisukupolvinen taakkojen siirtyminen ei tietenkään tarkoita, että kaikki elämämme vaikeudet ovat periytyneet suoraan / pelkästään muilta. Olemme aina myös omien valintojemme, temperamenttimme ja muun ympäristön muovaamia. Joskus voi kuitenkin olla hyvä (ja vapauttavaa!) pysähtyä kysymään: Mistä jokin tapa olla, tuntea tai selviytyä on peräisin? Onko tämä todella aitoa minua – vai olenko oppinut kantamaan jotakin, mikä kuuluu (/kuului alun perin) jollekin toiselle? Miten voisin oppia tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitani ja tarpeitani niin, että eläisin enemmän omaa - ja omannäköistäni- elämää? Että aito minäni saisi enemmän tilaa olla ja hengittää?
Kun opimme tunnistamaan yhteyksiä oman toimintamme ja edellisten sukupolvien selviytymis- / toimintatapojen välillä, se saattaa herättää monenlaisia tunteita; vihaa, pettymystä, surua. Se kaikki kuuluu myös asiaan. Usein asioiden syy-yhteyksien ymmärtäminen tekee tilaa myös myötätunnolle. Ehkä isovanhempi ei osannut lohduttaa, koska hän ei ollut saanut itse myötätuntoa ja lohdutusta osakseen? Ehkä oma vanhempi vaati liikaa, koska hän oli itse oppinut, että elämässä pärjää vain olemalla vahva? Se ei -automaattisesti- tuo helpotusta meille (olemmehan kokeneet sen mitä olemme ja jääneet vaille asioista, joita meille olisi kuulunut), mutta saatamme saada kuitenkin uuden näkökulman. Ja se taas saattaa auttaa päästämään irti. Jokin, mikä aiemmin on näyttäytynyt vain kylmyytenä, kontrollina tai etäisyytenä, voi saada uudenlaisen merkityksen. Ehkä kyseessä onkin ollut kykenemättömyys, avuttomuus, pelko, riittämättömyys?
Tämä voi herättää uudenlainen myötätunnon myös itseämme kohtaan. Miten mekään olisimme voineet osata (erilaisia asioita), jos emme ole saaneet siihen riittäviä eväitä?
Voimme kuitenkin alkaa opetella.
Koska yleensä olemme perineet aiemmilta sukupolvilta myös hyviä asioita, - toimintamalleja ja periaatteita, myös ne ansaitsevat tulla enemmän näkyviin -ja valokeilaan. Silloin, kun kärsimme haitallisten toimintamallien alla, yleensä näkökenttämme kapeutuu ja näemme vain huonot asiat. Ylisukupolvisen taakan tunnistaminen voikin auttaa erottamaan myös sen, mikä ansaitsee tulla säilytetyksi yhtä lailla kuin sen, mistä on aika luopua.
Vaikka itsensä 'kuoriminen' esiin monenlaisten kerrosten alta kysyy usein työtä - ja aikaa, voimme samalla alkaa opetella suhtautumaan itseemme lempeämmin, tunnistamaan tarpeitamme enemmän, ilmaisemaan aitoja tunteitamme, asettamaan rajoja, vastaanottamaan apua ja antamaan myös ympärillämme oleville (lapsillemme, puolisoillemme, nykyisen perheemme jäsenille…) jotakin sellaista, mitä itse emme ole aikanaan saaneet ja mihin emme ole saaneet edes mallia. Kaikki tämä vaatii opettelua ja valintoja -ja yhä uudelleen tehtyjä valintoja. Vähitellen taakka kuitenkin alkaa keventyä ja alkaa syntyä 'uusi normaali', joka on enemmän aitoa Sinua.
Mikäli haluat tutkia terapiassa sitä, mistä olet tulossa ja minne haluaisit olla menossa, otathan rohkeasti yhteyttä! 💛